En tiedä teistä, mutta minusta tuntuu nykyään aika usein tältä, kuten nytkin.

Elämä on yhtä paskaa, jos suoraan sanotaan. Mikään ei tunnu miltään ja kaikki on tekopyhää ja pelkkää esitystä. Todellisuutta ei ns. olisi ja kaikilla olisi jotain muuta mielessä.

Tuntuu, kuin ketään ei kiinnostaisi, miltä musta tuntuu? Mitä mulle kuuluu? Onko kaikki kunnossa? Miksi olet hiljainen?

Olen hyvin äänekäs, karski ja pervo tapaus. En tiedä hetkeä jolloin olisin hiljaa paitsi koulussa ja kirkossa virallisissa paikoissa. Muuten olen hyvin rajusti erottuva ja kaikkien tuntema ihminen, mutta ketään ei kuitenkaan kiinnosta minun asiat. Omat on vaan niin paljon tärkeämpiä, että unohdetaan se kaveri siinä sivussa. Onko se oikein? Ei minusta. Muistan aina toisten synttärit ja kyselen aina kuulumiset, mutta tuntuu ettei sille ole vasta kaikua.

Kaiken huippu on, että tunnen itseni yksinäiseksi kavereitteni keskellä. Ehkä juuri siksi, että ketään ei kiinnosta minun asiani. Aina puhutaan asioista, johon en pysty osallistumaan tai en saa kommentoida. Luokkatoverini sanovat nykyään aina, kun olen sanomassa jostakin mielipidettä että: "Hei älä sano, kun kuitenkin olet erimieltä!" Onko väärin olla jostain leffasta erimieltä kuin muut? Onko väärin pitää eri musiikista kuin muut? Että inhoan kaikkea massailmiö tavaraa, kuten Twilligh ja 30 second to mars. Että ne tulee jo korvista ihan tursuamalla.

Miksei ketään kysynyt tänään, että mitä minulle kuuluu, vaikka olin ihan omissa maailmoissa ja unohdin vastata kun kysyttiin. Menin kuulemma jopa ihmisten ohitse morjestamatta, vaikka tunsin. Onko se niin vaikeaa.

Olen ehkä nykyään liian sulkeutunut omiin maailmoihin ja ajatuksiini. Tuntuu, ettei elämällä ole mitään muuta annettavaa kuin paskaa takaisin. Teen kaikkeni, että muilla on hyvä olla ja että jokainen saa haluamansa huomion, vaikka itseä ei asia kiinnostakkaan, mutta eikö ketään muu pysty siihen? Onko siinä jokin vaikeus olla kohtelijas? En ole sitä paitsi ikinä kuullut kenenkään mies puolisen kysyvät, että: "Hei, lähtisitkö kahville?" tai "Olipa kiva nähdä sua!" Se jää aina siihen perus kuvioon. Moikataan ja kaveriporukassa puhutaan lukioasioista joihin en voi osallistua, kun kerran olen ammattikoulussa.

Olen jopa ruvennut miettimään, että onko minulla masennus? En kyllä osaisi itselleni sitä kuvitella eikä minusta siltä tunnu, kun teen yhteen laskun: Minä + masennus = ei sama asia. Kuullostaako tämä siltä?

Kaiken huippu on se, että jos mulla on jotain uutta, esim. värillinen paita, niin saan siitä ei haluttua palautetta. Pukeudun yleensä pelkkään mustaan tai sitten siin on jotain harmaata tai valkoista, mutta kun olin ostanut uuden mustan takin oli luokkalaisteni kommentti seuraava: "HEI! toi ei ole ihan sun tyyliäs!" En kulje muodin mukaan enkä minkään tyylisuunnan, vaan ostan sitä, mikä on mielestäni yhteen sopiva kaikkien vaatteitteni kanssa ja mikä tuntuu mukavalta. Tai se kun olin ostanut oranssin paidan ja pistin se viimein kouluun aikani pohdiskelun jälkeen. "Mikä sua vaivaa, kun sulla on jotain värillistä. Oletko lyönyt pääsi!" Tottakai olen... Onko väärin kokeilla jotain uutta?

Onko ketään tuntenut ikinä näin, vai olenko taas yksin tässä? Eikö ketään muu koe olevansa yksinäinen suuressakin porukassa vaikka tuntee kaikki?

 

En ole mikään käännyttäjä, että ei tarvitse pelätä. Kyseessä on vain sukulaisteni käsitys tästä!

No kuten varmaan arvaatte, niin perussuomalaisena isäni kuuluu kirkkoon, mutta ei usko siihen sitten yhtään ja kiroaakin sen toiminnan vähän väliä, vaikka onkin sen palveluita paljon käyttänyt elämänsä mittaan.

No itse olen tullut uskoon äitini menetyksen myötä kaverini viedessä minut kirjon partioon, jossa oli mukavaa eikä uskonnosta puhuttu juurilainkaan, mutta mahdollisuus sille anettiin, jos lapsi niin koki. Itse hain paikkaani ja löysin itseni paikallisesta helluntaikirkosta. Luterilaisten tekopyhyys ja liialliset väkisin väännetyt hymyt eivät innostaneet, kun näki näiden todelliset mielipiteet asiaa kohtaan - tehdään kun saadaan rahaa...

Itse löysin täältä ihmisiä, jotka välittivät ja ymmärsivät tilanteeni ja siksi koin paikan omakseni ja tavallaan häin täältä sitä äitiä, jonka olin menettänyt. Niinpä kasvoin tuohon kirkkoon.

Aikani sitä salattua (kolmisen vuotta) päätin kertoa isälleni siitä, että olin tullut uskoon ja kohtaloni oli sinetöity - haukunnan kohde. Isä nauroi itsensä kipeäksi, itseni yrittäessä olla naama peruslukemilla. Ei kovin paljoa naurattanut, mun itselle tärkeästä asiata tehdään yleinen vitsi. Vielä näinäkin päivinä, kun asia on jo kahdeksan vuotta vanha, on se vitsi meidän isälle ja sen äidille. "Onko se joku jeesustelu juttu vai?" Onko se niin vaikeeta ymmärtää, että siellä tehdään muutakin kuin istutaan risti-istunnassa, luetaan raamattua ja rukoillaan virsien soidessa taustalle. Todellisuudessa toiminta on aivan muuta, mutta kyllä sieltä löytää sitäkin jos oikein haluaa!

Olen niin kyllästynyt olevaan läppä kaikille, kun muuta vitsin murjaketta ei ole.

Onko tämä teistä oikein? Onko kohtalo sinetöity jos on kerrankin rehellinen ja kertoo jotain salaamatta sitä isältään? Rehellisyys maan perii - vai periikö?

Voi että on "ihana olo". Päätä särkee ja kuumetta lähemmäs 39 astessa. Joka paikka tutisee ja särkee. Että rakasta kuumekouristeluja. Mikään kiinteä ruoka en mene kurkusta alas ja nestemmäinen on yksi toikkoista. Niinpä makaan taas koko päivän vuoteessa kolmen peiton alla toivoen huomisen olevan parempi.

No sitä se huominen oli. Kuume oli yöllä laskenut lämpöasteisiin ja olo paljon virkeämpi. Kuoristeluista ei tietoakaan. Päätän siis olla jalkeilla ja syödä eilistä ruokaa - lempiruokaani kanaperuna laatikkoa. Että isä teki siitä taas niin hyvää, että eilen se olisi tuottanut vain ylimääräsen reissun verran.

Päivä oli puoleenväliin, kunnes isäni keksi kysyä 40e rahaa lainaan. Että mua kiukutti, kun tiesin sen juoneen kaksi päivää sitten litran kirkasta yli kahden kymmenen euron edestä. Ja sitten kehtaa vielä pyytää lainaksi. No onneksi mulla ei ollut, mutta kyllä se sen rahan aina jostain hankkii, kuten tälläkin kertaa - isoisomummultani, jolla on rahatilanne yhtälailla tiukilla kuin meillä. Että mua hävetti mennä sinne, kun isäni raahasi mua perässään. Muutenkin olen melkein aikuinen, että mennä nyt oman mummunsa luo häntä koipien välissä ja vielä kipeänä. Että isäni on välillä niin rasittava, että tekis mieli näyttää sille naisellisuuteni, pakata kamani ja lähtee muualle asustelemaan, mutta sääliksi käy pikkuveljeäni.

Onko elämä siis yhtään sen reilumpaa...? Kysyvain...

Mun elämäni on ollut yhtä helvettiä jo pitään. En ole pahemmin kokenut onnistumisia ja suurin osa positiivisista asioista peittyy menneisyyden kamalien kokemustan taaksen pilloon. Kaikki se, mitä lapsuudessa tapahtuu jättää aina merkinnän ja minä voin sanoa tämän nyt kokemuksesta.

Oma elämäni oli ensimmäiset seitsämän vuotta ihan kestettäviä. Äitini ja isäni tappeli isän ollessa kännissä ja äiti soitti aina poliisit hakemaann tämän kotiin, kun isä tuppasi aina hakkaamaan sun muuta. Isä taas soitti aina ambulanssin kun äidillä oli päässä vikaa.

Elämä oli alkoholin kanssa elämistä ja siinä ohella sitä peitteli ja tuskaili yrittäen esittää onnellistä perhettä.

Vuotta 2000 perheeseen syntyi kolmas lapsi - pikkuveljeni. Tämän ollessa puoli vuotias äiti sai kohtauksen, jonka takia tämä kiidätettiin kriittisesti sairaalaan ja siellä ollessaan kolme päivää eri laitteissa, tuo kuoli. Ollessani kahdeksan koin kaikkein vaikeimman asian. Oman äidin kuoleman.

Jäin sitten kahden pikkusisareni ja isäni kanssa. Arki meni siinä missä muutenkin. Isä koitti pitää tönöä pystyssä ja käydä töissä, mutta kaiken vapaansa tuo pisti alkoholiin, jolloin minä jouduin huolehtimaan pikkuveljestä ja isästäni. Oli hieman surettavaa aikuistua normaalia aikaisemmin ja menettää se lapsen omainen leikkiminen mikä heijastuu hoitajan työssäni nykyään. En osaa aloittaa leikkiä lasten kanssa.

Kuitenkin eteen tuli omaa sairaala reissu. Minulla on ollut syntymästä asti sydämen väliseinässä reikä, joka vain suureni. Se leikattiin Helsingissä - kaukana omasta kotikaupungista ja sisaruksista. Muutimme siis isäni kanssa kuukaudeksi ja viikoksi sinne. Kaikki tuntui onnistuvan, mutta sinä päivänä kun piti lähteä kotiin lääkäri totesi, että sydän pussisani oli nestettä, jonka takia taas jouduin jäämään sairaalaan ja uudemman kerran leikkauspöydälle.

Olen nyt elänyt tähän päivään asti perheineni ja yrittänyt selvitä arjessa. Kaikki tuo heijastuu edelleen elämässäni. Tämä oli vain pakkop vuodattaa jonnekkin, sillä isäni oli juuro tänään ihan kännissä ja nyt nukkuu sitä pois sohvalla. Näissä merkeissä menen siis itsekkin nukkumaan.

Tästä on hyvä jatkaa...