En ole mikään käännyttäjä, että ei tarvitse pelätä. Kyseessä on vain sukulaisteni käsitys tästä!
No kuten varmaan arvaatte, niin perussuomalaisena isäni kuuluu kirkkoon, mutta ei usko siihen sitten yhtään ja kiroaakin sen toiminnan vähän väliä, vaikka onkin sen palveluita paljon käyttänyt elämänsä mittaan.
No itse olen tullut uskoon äitini menetyksen myötä kaverini viedessä minut kirjon partioon, jossa oli mukavaa eikä uskonnosta puhuttu juurilainkaan, mutta mahdollisuus sille anettiin, jos lapsi niin koki. Itse hain paikkaani ja löysin itseni paikallisesta helluntaikirkosta. Luterilaisten tekopyhyys ja liialliset väkisin väännetyt hymyt eivät innostaneet, kun näki näiden todelliset mielipiteet asiaa kohtaan - tehdään kun saadaan rahaa...
Itse löysin täältä ihmisiä, jotka välittivät ja ymmärsivät tilanteeni ja siksi koin paikan omakseni ja tavallaan häin täältä sitä äitiä, jonka olin menettänyt. Niinpä kasvoin tuohon kirkkoon.
Aikani sitä salattua (kolmisen vuotta) päätin kertoa isälleni siitä, että olin tullut uskoon ja kohtaloni oli sinetöity - haukunnan kohde. Isä nauroi itsensä kipeäksi, itseni yrittäessä olla naama peruslukemilla. Ei kovin paljoa naurattanut, mun itselle tärkeästä asiata tehdään yleinen vitsi. Vielä näinäkin päivinä, kun asia on jo kahdeksan vuotta vanha, on se vitsi meidän isälle ja sen äidille. "Onko se joku jeesustelu juttu vai?" Onko se niin vaikeeta ymmärtää, että siellä tehdään muutakin kuin istutaan risti-istunnassa, luetaan raamattua ja rukoillaan virsien soidessa taustalle. Todellisuudessa toiminta on aivan muuta, mutta kyllä sieltä löytää sitäkin jos oikein haluaa!
Olen niin kyllästynyt olevaan läppä kaikille, kun muuta vitsin murjaketta ei ole.
Onko tämä teistä oikein? Onko kohtalo sinetöity jos on kerrankin rehellinen ja kertoo jotain salaamatta sitä isältään? Rehellisyys maan perii - vai periikö?
